Keskoshoito

Sata vuotta sitten keskosia pidettiin yleisesti ”menetettyinä mahdollisuuksina” ja heitä hoidettiin sattumanvaraisesti kotona ja synnytyslaitoksissa. Lääkärien oppikirjojen mukaan ennen 28. raskausviikkoa syntynyt ja alle 2 000 grammaa painava lapsi katsottiin elinkyvyttömäksi. Kätilöille opetettiin, että ennenaikainen synnytys tapahtuu 29. - 39. viikolla ja suotuisissa olosuhteissa lapsi voi jäädä eloon, joten vielä ennenaikaisemmat jätettiin vaille hoitoa.

Keskoset pidettävä lämpiminä

Ranskalainen Pierre Budin oivalsi 1800-luvun lopulla, että keskoslapsen pitäminen lämpimänä paransi eloonjäämisen mahdollisuuksia, mutta tätä varten kehitettyjä keskoskaappeja (inkubaattoreita) oli vain harvoissa synnytyslaitoksissa. Budinin oppilas, amerikkalainen Martin Couney, kehitti ansiokkaasti keskosten lämpöhoitoa ja ruokintaa mutta varsin kyseenalaisista syistä. Hän näet haki synnytyslaitoksista hoidotta jätettyjä keskosvauvoja ja pani heidät lasi-inkubaattoreissa maksusta näytteille muun muassa huvipuistossa New Yorkissa ja maailmannäyttelyissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1902-1940.

Keskoslapsen kuolinsyyksi merkittiin yleensä ”heikkous”, ja aktiivisen hoidon asemesta tyydyttiin seuraamaan, oliko hänessä riittävästi elinvoimaa jäädä henkiin. Useimmiten ei ollut.

Kuitenkin Arvo Ylppö löysi Berliinissä työskennellessään lähes jokaiselle keskosen kuolemalle jonkin selkeän syyn. Lisäksi hän osoitti, että keskoselle tulisi heti hänen synnyttyään antaa ravintoa. Uuden tiedon seurauksena keskosten hoitomenetelmiä ryhdyttiin kehittämään.

Valistusta ja keskostutkimus

Kuolleista imeväisistä peräti puolet oli 1940-luvulla Suomessa keskosia. Mannerheim-liiton keskosten huoltotoimikunta seurasi keskosten hoitoon liittyvää tutkimusta tarkasti. Sen seurauksena aloitettiin äitien ja hoitajien valistuskampanja, jolla pyrittiin ehkäisemään liian aikaisia syntymiä.

Keskosten asianmukaista hoitoa sai Suomessa ensin vain Lastenlinnassa, myöhemmin myös Lastenklinikassa, joissa molemmissa Ylppö toimi ylilääkärinä. Siellä keskosia hoidettiin pitämällä heitä lämpimänä ja antamalla pieniä, tiheitä aterioita. Elintoimintoja vahvistettiin vitamiineilla, raudalla ja kofeiinilla, joskus antibiooteilla. Tällaiseen hoitoon pääsi kuitenkin vain pieni osa keskosista, ja kuolleisuus oli edelleen varsin korkea.

Arvo Ylpön johtamana 1950-luvulla aloitettu maailman ensimmäinen valtakunnallinen keskostutkimus jatkui 199 keskosen fyysisen ja henkisen kehityksen seurantana heidän kouluikäänsä asti. Mannerheim-liitto vastasi tutkittavien keskosten kuljettamisesta pääkaupunkiin tutkittavaksi. Laajan tutkimuksen tulokset kertoivat, että oikein hoidettu keskonen saa hyvän lähdön elämään.

Keskoshoidon kehittyminen ja laajeneminen koko Suomeen kesti kauan: vasta keskussairaalajärjestelmän ja sairaaloiden lastenosastojen kehityksen myötä Mannerheim-liiton yksityinen keskoshuolto pystyttiin lopettamaan 1960-luvulla.

Kuljetuslaatikko
Keskostutkimus

 

Ylpön resepti

Lämpökaappi

Ensimmäinen keskoskaappi saatiin Suomeen 1940 amerikansuomalaisten naisten yhdistyksen, Amerikan kipinäkerhon, keräämillä rahoilla. Nämä kuvöösit lämmitettiin lämpökivillä, happi ja ilma saatiin kaapin vieressä seisovista pulloista. Ylppö yritti parantaa keskosten hapensaantia letkulla mahalaukun kautta, sillä henkitorveen asetettavia putkia ei vielä ollut käytettävissä.

Happikaappi

UNICEF lahjoitti Lastenklinikalle 1950-luvun alussa keskosten hoitoon tarkoitetun uudenaikaisen happikaapin, jonka avulla pystyttiin varmistamaan, että keskonen saa riittävästi happea. Keskoskaappi suojaa lasta myös infektioilta, melulta ja muilta ärsykkeiltä. Monilla eloon jääneillä todettiin kuitenkin pysyvä näkövamma, jonka syyksi osoittautui liiallisen hapen annon aiheuttama verkkokalvon vaurio. Niinpä oli tarpeen kehittää valvontalaitteita, joiden avulla happea voitiin annostella turvallisesti.

Hengityslaitteita (respiraattoreita) alettiin käyttää hengitysvaikeuksista kärsivien keskosten hoidossa 1963, mutta vasta 1975 saatiin ensimmäiset tehokkaat ja turvalliset laitteet. Hengityskoneiden sekä hapen ja hiilidioksidin mittausmenetelmien kehittymisen ansiosta pystyttiin luopumaan käsiventilaatiosta. Kypsymättömien keuhkojen toiminnan parantamiseksi otettiin 1970-luvulla käyttöön ylipainehengitys ja 1980-luvulla pintajännitystä alentava surfaktanttihoito. Sen ansiosta monet jopa ennen 24. raskausviikkoa syntyneet keskoset ovat jääneet eloon ja useimmat heistä ovat kehittyneet normaalisti, joskin tässä kaikkein pienimmässä potilasryhmässä pysyvien keskushermosto- ja keuhkovaurioiden vaara on huomattava.

Keskoshoitoa 1980-luvulla

Nykyajan keskoskaappi

Nykyaikaisessa keskoskaapissa ilman lämpötila, kosteus ja keskosen hapensaanti voidaan säätää tasaiseksi ja halutulle tasolle. Keskosen tilaa valvotaan jatkuvasti hoitajan tarkkailun lisäksi tietokoneeseen kytketyillä antureilla ja mittauslaitteilla.

Muita välineitä ovat mm. hengityskone, ylipainehappihoito, nenä-mahaletku, hiilidioksidi-happimittari ja sinivalohoito. Välineet on suunniteltu niin, että ne aiheuttavat mahdollisimman vähän kipua lapselle. Keskosille tehdään kaapissa myös toimenpiteitä: otetaan laboratorionäytteitä, ultraäänitutkimuksia, tehdään leikkauksia ja elvytetään. Keskoskaapeissa on myös keskosen hoitoa helpottavia toimintoja, kuten nouseva ja laskeva pohja.

Kirjoittaja Kari Raivio