Uuden sairaalan rakentaminen
Professori Wilhelm Pipping oli jo vuonna 1914 ehdottanut uuden suuremman lastensairaalan rakentamista. Ensimmäinen maailmansota ja sen jälkeen Suomen sisällissota olivat kuitenkin lykänneet sairaaloiden rakentamista. Maan itsenäistyttyä tilanne oli muuttunut.
Suunnitteilla oli nyt rakentaa Meilahden alueelle Helsingin kaupungin ja yliopiston yhteinen sairaalaryhmä, jossa olisi omat rakennukset eri erikoisalojen sairaaloille. Heti ylilääkäriksi tultuaan Ylppö esitti Helsingin Yleisen sairaalan hallitukselle että ryhdyttäisiin toimenpiteisiin 150-paikkaisen uuden lastensairaalan rakentamiseksi Meilahteen. Uutta sairaalaa varten ei kuitenkaan myönnetty varoja, vaan kompromissiratkaisuna laajennettiin Tehtaankadun sairaalaa.
Lisää kerroksia
Vuonna 1928-1929 tehdyssä remontissa Tehtaankadulla sijaitsevan lastensairaalan kaksikerroksinen kivirakennus korotettiin kolmikerroksiseksi. Hoitajien asunnot, jotka olivat sijainneet vanhan tavan mukaan osastojen yhteydessä, siirrettiin uuteen ylimpään kerrokseen ja näin saatiin lisätilaa potilashuoneita varten. Paikkaluku kohosi kuuteenkymmeneen. Uutta osastoa tai eristyshuoneita ei uusiin tiloihin kuitenkaan mahtunut. Vauvaosastolla hoidettiin siis edelleen sekä vastasyntyneet että ripulia ja keuhkokuumetta sairastavat vauvat, isojen lasten osastolla niin diabeteskoomapotilaat kuin aivokalvontulehdusta sairastavat.
Koko 1930-luvun Ylppö työskenteli väsymättä kiirehtiäkseen uuden lastensairaalan rakentamista. Vuonna 1934 eduskunnan talousvaliokunta kuitenkin taas hylkäsi uuden lastensairaalan suunnittelualoitteen. Lehdistö valjastettiin nyt ajamaan asiaa ja eri puolueiden sanomalehdissä julkaistiin Ylpön haastatteluja, joissa kuvattiin vanhan lastensairaalan rakennusten huonokuntoisuutta ja ahtautta. Suomen Kuvalehti huomautti pääkirjoituksessaan, että lapsirakkauden pitäisi ilmetä muutenkin kuin juhlatilaisuuksien kauniissa puheissa.
Vuosien 1936-38 talousarvioissa myönnettiin vihdoin varat, joilla saatiin arkkitehtien Linnasalmi ja Ullberg tekemät piirustukset uutta sairaalaa varten. Suunnitellun sairaalan paikkaluku oli nyt noussut ja oli 180. Rakennustöiden aloittamiseen ei kuitenkaan saatu lupaa keväällä 1939. Vilkasta sanomalehtikeskustelua syntyi väitteistä, että rahat olivat menneet sairaanhoitajaopiston rakentamiseen, koska siten saataisiin majoitustilaa Helsinkiin vuodeksi 1940 suunniteltuihin olympialaisiin saapuville urheilijoille.
Louhintatyöt alkavat Meilahdessa
Olympialaisia ei tullutkaan, tuli sota. Vihdoin talvisodan jälkeen asenteet olivat muuttuneet lapsiystävällisemmiksi. Sitä paitsi rakennusalalla oli työttömyyttä. Louhintatyöt päästiin aloittamaan tontilla syksyllä 1940 ja rakennussuunnitelma hyväksyttiin toukokuussa 1941. Suunnitelmissa oli käytetty hyväksi arkkitehdin, ylilääkärin ja ylihoitajan lukuisilla ulkomaanmatkoilla keräämiä kokemuksia Euroopan johtavista lastensairaaloista. Pääperiaatteena oli ottaa huomioon tartuntojen ehkäisy ja lapsipotilaiden raittiin ilman, auringon valon ja liikunnan tarve.
Urakkasopimus rakennusliike Vilamon kanssa solmittiin toukokuussa 1941. Muutama viikko sen jälkeen alkoi jatkosota.
Sota-aika 1939 - 1945
Lastensairaalan vaiheet vuosina 1939-45 osoittavat, miten kipeästi sota ilman miehitystä ja pommituksiakin vaikuttaa siviiliväestön - ja ennen kaikkea lasten elämään. Lastensairaala toimi yhteensä lähes puolentoista vuoden ajan evakuoituna viiteen eri paikkaan, joista vain yksi oli rakennettu sairaalaksi. Henkilökuntapula oli suuri kun valtaosa maan lääkäreistä ja sairaanhoitajista oli puolustusvoimien palveluksessa.
Pahimpina aikoina kesällä 1941 lastensairaalassa työskenteli ylilääkärin lisäksi vain pari nuorta lääketieteen kandidaattia. Ylpöllä itsellään oli ylilääkärinviran lisäksi runsaasti muita tehtäviä. Myös hoitopäivien ja poliklinikkapotilaiden määrä väheni sairaalan ollessa sijoitettuna pääkaupunkiseudun ulkopuolelle.
Sairaalan evakuoiminen jouduttiin järjestämään kahdesti kiireesti ja dramaattisissa olosuhteissa. Talvisodan alussa sairaala oli vasta ehtinyt asettua omaan taloonsa palattuaan ensimmäisestä evakuointivaiheesta syksyn "ylimääräisten harjoitusten" aikana. Sota alkoi yllättäen Helsingin pommituksella 30.11 1939. Pommeja putoili runsaasti Helsingin eteläosaan lähelle lastensairaalaa. Seuraavana päivänä ne lapsipotilaat, joita ei voitu lähettää kotiin, pakattiin hoitajineen junaan, jonka oli määrä viedä heidät takaisin entiseen evakuointipaikkaan, lähellä Poria sijaitsevaan Satalinnan parantolaan. Matka eteni hitaasti ja juna pysähtyi myöhään illalla kokonaan Hämeenlinnan asemalle, jossa Lastensairaalan väki yksinkertaisesti poistettiin junasta pimeälle asemasillalle. Juna oli tarvittu puolustusvoimien käyttöön. Hädissään Ylppö soitti lääninsairaalan ylilääkärille ja lopulta potilaat ja hoitajat saatiin sairaalan kellaritiloihin suojaan ja lämpimään. Myöhemmin sairaala sijoitettiin koko talvisodan ajaksi Hämeenlinnan lähelle Lepaan puutarhaopistoon.
Jatkosodan asemasotavaiheessa sairaala ei ollut evakuoituna. Helmikuussa 1944 Helsinkiä pommitettiin kolmesti rajusti ja palopommi tuhosi lastensairaalan puurakenteisen eristysosaston. Vuosikertomuksen mukaan neljä potilasta sai surmansa. Sähköt olivat poikki ja pimeydessä kaikki potilaat siirrettiin turvaan pommisuojaksi vahvistettuun kellariin. Seuraavana päivänä sairaala evakuoitiin kiireesti ensin Kauniaisten Työväen Akatemiaan, sitten Keski-Suomeen Mänttään.
Sekä sodan aikana että useina vuosina sodan jälkeen ylilääkärillä oli ruokapulan vuoksi huolia myös henkilökunnan hyvinvoinnista. Vielä pari vuotta sodan päättymisen jälkeen sairaalan henkilökunta kääntyi Ylpön puoleen valittaen sairaalaruoan riittämätöntä kalorimäärää ja liitti kirjeeseensä tilaston josta kävi ilmi että parikymmentä hoitajaa ja lastenhoitajaa oli laihtunut 2-3 kg muutaman kuukauden aikana. Asuntopulakin vaikeutti tarvittavan uuden henkilökunnan saamista.
Kirjoittaja Leena Tuuteri
